Poiketaan vaihteeksi feministisistä aiheista ja käsitellään ihmisoikeuksia yleisemmin.
Ylen A2 Koulukiusaamisillassa käytiin parituntinen keskustelu kiusaamisesta, sen syistä ja mahdollisuuksista puuttua siihen. Aihe on itselleni jokseenkin henkilökohtainen, joten aika monessa kohdassa veri kiehui.
Ensinnäkin järkevimmät osallistujat olivat nuoria tai nuoria aikuisia, entisiä kiusaajia ja kiusattuja, eivät opettajia tai koululaisten vanhempia. Siinä, missä vanhemmat keskittyivät lastensa nyyhkytarinoihin ja opettajat selustansa turvaamiseen ja puolusteluun, nuoriso kertoi koruttomasti ja kaunistelematta omista kokemuksistaan.
Kun yksi koululainen huomautti, että myös opettajat kiusaavat, opettajien pöydästä huudettiin, että opettajiakin kiusataan. Voiko lapsellisempaa olla?
Yksi opettaja ilmoitti suoraan, ettei koulu voi tehdä enempää ja nosti kätensä pystyyn. Toivottavasti kyseinen opettaja tällä asenteella harkitsee kahdesti, palaako syyslomalta opettamaan.
Ehkä eniten kiehutti kuitenkin periaatteessa hyvää tarkoittavan toimittajan kysymys, oliko tummahipiäisen keskustelijan kiusaamisen syy sukujuurissa. No ei ole. Kiusaamisen syyn etsiminen uhrista on samanlaista uhrin syyllistämistä kuin raiskauksen laittaminen uhrin minihameen piikkiin.
Syyllinen on kiusaaja. Syy on kiusaaja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää - ja kuitenkin on. Kiusaamisen mahdollistaa kulttuuri, jossa ymmärretään kiusaaminen integraalina osana lasten sosiaalistumista. Jos joku ei käyttäydy halutulla tavalla, ryhmä ympärillä pakottaa muottiin. Opettaja ei puutu, koska kaikki tapahtuu kiusatun omaksi parhaaksi. Oppiipa olemaan.
Silmiinpistävää oli myös vanhempien ja opettajien tapa ulkoistaa vastuu toisilleen. Opettajien mukaan koulussa yritetään kyllä sammuttaa tulipaloja, jotka seuraavat siitä, etteivät vanhemmat kasvata lapsiaan. Vanhemmat taas eivät mielestään voi ottaa vastuuta siitä, mitä koulussa tapahtuu, ja koululla on velvollisuus taata oppilaiden turvallisuus.
Hieman yllättäen molemmat ovat ihan oikeassa. Koulu ei voi hoitaa vanhempien kasvatustyötä. Koululla kuitenkin on vastuu oppilaiden turvallisuudesta. Tämä tarkoittaa, että jos kasvatusta vaille jäänyt lapsi on vaaraksi ympäristölleen - siis uhkaa muiden henkistä tai fyysistä koskemattomuutta - se lapsi ei kuulu kouluun.
Tietenkään koulusta erottaminen ei voi olla ensimmäinen ratkaisuvaihtoehto. Ensin kokeillaan muita konsteja, joita tarjoaa muun muassa KiVa-kampanja. Erottamisen on kuitenkin oltava käytössä. Laki tarjoaa siihen mahdollisuuden, mutta sitä ei käytetä. Kiusatun turvallisuuden edellen asetetaan kiusaajan oikeus käydä koulua. Harvoissa tapauksissa oppilas siirretään toiseen kouluun - ja murskaavassa enemmistössä tapauksista koulua vaihtaa kiusattu, ei kiusaaja.
Jos lapsesta ei ole käymään koulua, on vanhempien ongelma, miten oppivelvollisuus kuitataan. Se ei ole enää koulun ongelma. Opettajien ei tarvitse taistella tuulimyllyjä vastaan loputtomiin, kun tuulimyllyt voi passittaa kotiinsa kasvamaan.
Kiusaamisillassa peräänkuulutettiin lukemattomia kertoja nollatoleranssia kiusaamiselle. Hyvä idea - ja pitäisi olla itsestäänselvyys. Tämä ei kuitenkaan toteudu niin kauan kuin kiusaajien annetaan aina vain jäädä terrorisoimaan ympäristöään. Nollatoleranssi on sitä, että jokaisen oppilaan turvallisuus menee kenen tahansa lapsen koulunkäyntioikeuden edelle.
Odotan innolla, joskaan en henkeäni pidätellen sitä päivää, kun tähän päästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti