Poiketaan vaihteeksi feministisistä aiheista ja käsitellään ihmisoikeuksia yleisemmin.
Ylen A2 Koulukiusaamisillassa käytiin parituntinen keskustelu kiusaamisesta, sen syistä ja mahdollisuuksista puuttua siihen. Aihe on itselleni jokseenkin henkilökohtainen, joten aika monessa kohdassa veri kiehui.
Ensinnäkin järkevimmät osallistujat olivat nuoria tai nuoria aikuisia, entisiä kiusaajia ja kiusattuja, eivät opettajia tai koululaisten vanhempia. Siinä, missä vanhemmat keskittyivät lastensa nyyhkytarinoihin ja opettajat selustansa turvaamiseen ja puolusteluun, nuoriso kertoi koruttomasti ja kaunistelematta omista kokemuksistaan.
Kun yksi koululainen huomautti, että myös opettajat kiusaavat, opettajien pöydästä huudettiin, että opettajiakin kiusataan. Voiko lapsellisempaa olla?
Yksi opettaja ilmoitti suoraan, ettei koulu voi tehdä enempää ja nosti kätensä pystyyn. Toivottavasti kyseinen opettaja tällä asenteella harkitsee kahdesti, palaako syyslomalta opettamaan.
Ehkä eniten kiehutti kuitenkin periaatteessa hyvää tarkoittavan toimittajan kysymys, oliko tummahipiäisen keskustelijan kiusaamisen syy sukujuurissa. No ei ole. Kiusaamisen syyn etsiminen uhrista on samanlaista uhrin syyllistämistä kuin raiskauksen laittaminen uhrin minihameen piikkiin.
Syyllinen on kiusaaja. Syy on kiusaaja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää - ja kuitenkin on. Kiusaamisen mahdollistaa kulttuuri, jossa ymmärretään kiusaaminen integraalina osana lasten sosiaalistumista. Jos joku ei käyttäydy halutulla tavalla, ryhmä ympärillä pakottaa muottiin. Opettaja ei puutu, koska kaikki tapahtuu kiusatun omaksi parhaaksi. Oppiipa olemaan.
Silmiinpistävää oli myös vanhempien ja opettajien tapa ulkoistaa vastuu toisilleen. Opettajien mukaan koulussa yritetään kyllä sammuttaa tulipaloja, jotka seuraavat siitä, etteivät vanhemmat kasvata lapsiaan. Vanhemmat taas eivät mielestään voi ottaa vastuuta siitä, mitä koulussa tapahtuu, ja koululla on velvollisuus taata oppilaiden turvallisuus.
Hieman yllättäen molemmat ovat ihan oikeassa. Koulu ei voi hoitaa vanhempien kasvatustyötä. Koululla kuitenkin on vastuu oppilaiden turvallisuudesta. Tämä tarkoittaa, että jos kasvatusta vaille jäänyt lapsi on vaaraksi ympäristölleen - siis uhkaa muiden henkistä tai fyysistä koskemattomuutta - se lapsi ei kuulu kouluun.
Tietenkään koulusta erottaminen ei voi olla ensimmäinen ratkaisuvaihtoehto. Ensin kokeillaan muita konsteja, joita tarjoaa muun muassa KiVa-kampanja. Erottamisen on kuitenkin oltava käytössä. Laki tarjoaa siihen mahdollisuuden, mutta sitä ei käytetä. Kiusatun turvallisuuden edellen asetetaan kiusaajan oikeus käydä koulua. Harvoissa tapauksissa oppilas siirretään toiseen kouluun - ja murskaavassa enemmistössä tapauksista koulua vaihtaa kiusattu, ei kiusaaja.
Jos lapsesta ei ole käymään koulua, on vanhempien ongelma, miten oppivelvollisuus kuitataan. Se ei ole enää koulun ongelma. Opettajien ei tarvitse taistella tuulimyllyjä vastaan loputtomiin, kun tuulimyllyt voi passittaa kotiinsa kasvamaan.
Kiusaamisillassa peräänkuulutettiin lukemattomia kertoja nollatoleranssia kiusaamiselle. Hyvä idea - ja pitäisi olla itsestäänselvyys. Tämä ei kuitenkaan toteudu niin kauan kuin kiusaajien annetaan aina vain jäädä terrorisoimaan ympäristöään. Nollatoleranssi on sitä, että jokaisen oppilaan turvallisuus menee kenen tahansa lapsen koulunkäyntioikeuden edelle.
Odotan innolla, joskaan en henkeäni pidätellen sitä päivää, kun tähän päästään.
torstai 9. lokakuuta 2014
tiistai 7. lokakuuta 2014
Isät kotiin, äidit töihin!
Mielenkiinnolla odotan, kuinka käy kotihoidon tuen uudistuksen. Koska asiasta on liikkeellä runsaasti väärää tietoa, tässä faktat lyhyesti:
Kotihoidon tukea (ei kodinhoidon tukea) saa, kun alle kolmevuotias lapsi ei ole kunnan järjestämässä päivähoidossa. Kotihoidon tukea saa, kun vanhempairahakausi päättyy, eli lapsen ollessa noin yhdeksänkuinen. Lapsen ei tarvitse olla kotona vanhemman hoitamana, vaan hoito voi olla järjestetty myös esimerkiksi sukulaisten avulla. Tuki määräytyy siis sen mukaan, onko lapsi kunnallisessa hoidossa, ei sen mukaan, käyvätkö vanhemmat töissä.
Nykyisin kotihoidon tuella toinen vanhempi voi siis ongelmitta olla koko tämän ajan kotona, tai yhtä ongelmitta vanhemmat voivat vaihtaa kotivuoroa niin monta kertaa kuin se vain töihin ja muihin kuvioihin sopii. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että äiti pitää koko hoitovapaan. Tavallisimpia syitä on kolme: Äiti on pitänyt pitkän äitiysloman ja hoitaa siksi lasta sujuvammin, äiti on työttömänä ja siksi kotosalla joka tapauksessa tai molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta isän palkka on olennaisesti parempi.
Tuleva muutos korvamerkitsee kotihoidon tuen vuodeksi kummallekin vanhemmalle. Lapsikohtaisesta tuesta tulee vanhempikohtainen ja sitä voi saada kumpikin vanhempi vain vuoden. Tällä pyritään katkaisemaan naisten pitkät poissaolot työelämästä.
Muutama kysymys:
1. Missä ne työt ovat, joihin naisten pitäisi palata? Hyvin monet palaisivat kiltisti työelämään veroja maksamaan, jos olisi töitä. Usein kotiäitinä ollaan kuitenkin vailla työpaikkaa, johon palata, joko pitkäaikaistyöttömyyden lomassa tai pätkätöiden välillä.
2. Millä TV-lupatarkastajilla aiotaan valvoa, kuka siellä kotona oikeasti on? Tuen voi hakea isän nimiin vuoden kohdalla, mutta mikä estää isää käymästä töissä ja äitiä olemasta kotona?Vai muuttuuko tuki niin, että se edellyttää vanhemman pysymistä poissa palkkatyöstä? Tämä olisi melkoinen isku erityisesti pienituloisille, joille satunnaiset ilta- ja viikonlopputyöt saattavat tuoda talouteen olennaista helpotusta. Juuri saamamme tiedon mukaan osa-aikatöiden tekeminen olisi uudistuksen jälkeenkin mahdollista joustavalla hoitorahalla.
3. Yksinhuoltajat ja yrittäjäperheet. Uudessa mallissa yksinhuoltajakaan ei olisi oikeutettu saamaan tukea kuin vuoden. Mitä järkeä? Yrittäjäperheillekään ei anneta löysää. Jokainen yrittäjä ja jokainen lasta kotona hoitanut tietää, että täytyy olla superihminen yhdistääkseen nämä kaksi. Jos yrittäjyyttä halutaan tukea, näin sitä ei ainakaan tehdä.
4. Miksi tätä edes ehdotetaan, kun se ei muuta mitään? 300€ kuussa on sen verran pikkuhiluja useimmille työssäkäyville, ettei sillä tai sen menetyksellä juuri kotiin kannusteta. Useimmat vetoavat palkkaeroihin, kun selittävät, miksei isä jää hoitovapaalle nykyiselläänkään. Oletan, että kyse on tällöin isommasta palkkaerosta kuin siitä 300€ kuukaudessa. Ei tällä muutoksella siis isiä saada kotiin, vaan äidit hoitavat edelleen, vaikka sitten korvauksetta, tai lapsi laitetaan kunnalliseen hoitoon.
Oikea ratkaisu olisi 6+6+6-malli. Se ei koske kotihoidon tukea, vaan vanhempainvapaita. Mallissa kummallekin vanhemmalle olisi korvamerkitty puoli vuotta ansiosidonnaista vanhempainrahaa ja kolmannen puoli vuotta saisivat vanhemmat jakaa vapaasti. Useimmin tämä Ruotissa ja muissa mallia käyttävissä maissa tarkoittaa, että äiti on kotona ensimmäisen vuoden ja isä sitten puolikkaan. Jaon voi kuitenkin tehdä myös toisin - esimerkiksi yhdeksän kuukautta kummallekin.
6+6+6-mallin on todettu lisäävän isien jäämistä kotiin lasta hoitamaan. Taloudellinen kannustin on merkittävä ja lakisääteinen oikeus pitkään isyysvapaaseen vähentää työnantajien nihkeyttä. Nykyisellään isien on vaikeampaa jäädä kotiin, koska työnantajilla on kyllä kyky löytää näennäisen laillinen peruste irtisanomiselle tai työnkuvan heikentämiselle.
Vanhempainvapaiden uusjako tasa-arvoistaisi sukupuolten asemaa työmarkkinoilla. Vapaiden kustannukset jakautuisivat tasaisemmin vanhempien työnantajien kesken eikä "nuori nainen" siksi olisi automaattinen hylkäysperuste. Tätä voisi toki tasoittaa jakamalla vanhempainvapaiden kustannukset työnantajien kesken riippumatta siitä, kuka on kotona. Tämäkään ei kuitenkaan poistaisi sitä rasitetta, joka työnantajalle koituu sijaisen etsimisestä ja perehdyttämisestä. Lisäksi epäilen vahvasti, saisiko isien työnantajia mitenkään taivutettua maksamaan jonkun muun kuin heidän omien työntekijöisensä vapaita.
Toisaalta malli tasa-arvoistaisi myös isien asemaa vanhempina. Nykymalli tukee sitä ajatusta, että äiti hoitaa lapset ja kodin, kun mies käy palkkatöissä ja elättää perheen. Tämän seuraukset näkyvät kädettöminä isinä, kontrolloivina äiteinä ja erotilanteissa siinä, että lähivanhemmista murskaava enemmistö on äitejä. Kannattaa myös muistaa, että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. Jos rekka ajaa huomenna pienen lapsen äidin yli, on kaikkien etu, että isä selviytyy lapsen kanssa valmiiksi sujuvasti eikä kriisin keskellä tarvitse alkaa opetella, miten vaippa vaihdetaan.
Kotihoidon tuen uudistus on köyhän miehen 6+6+6, joka ei ratkaise ongelmia, vaan ainoastaan näennäisesti säästää kotihoidon tuissa. Kustannukset kaatuvat jo valmiiksi konkurssikypsille kunnille, jotka joutuvat järjestämään päivähoidon entistä useammalle alle kolmevuotiaalle.
Kotihoidon tukea (ei kodinhoidon tukea) saa, kun alle kolmevuotias lapsi ei ole kunnan järjestämässä päivähoidossa. Kotihoidon tukea saa, kun vanhempairahakausi päättyy, eli lapsen ollessa noin yhdeksänkuinen. Lapsen ei tarvitse olla kotona vanhemman hoitamana, vaan hoito voi olla järjestetty myös esimerkiksi sukulaisten avulla. Tuki määräytyy siis sen mukaan, onko lapsi kunnallisessa hoidossa, ei sen mukaan, käyvätkö vanhemmat töissä.
Nykyisin kotihoidon tuella toinen vanhempi voi siis ongelmitta olla koko tämän ajan kotona, tai yhtä ongelmitta vanhemmat voivat vaihtaa kotivuoroa niin monta kertaa kuin se vain töihin ja muihin kuvioihin sopii. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että äiti pitää koko hoitovapaan. Tavallisimpia syitä on kolme: Äiti on pitänyt pitkän äitiysloman ja hoitaa siksi lasta sujuvammin, äiti on työttömänä ja siksi kotosalla joka tapauksessa tai molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta isän palkka on olennaisesti parempi.
Tuleva muutos korvamerkitsee kotihoidon tuen vuodeksi kummallekin vanhemmalle. Lapsikohtaisesta tuesta tulee vanhempikohtainen ja sitä voi saada kumpikin vanhempi vain vuoden. Tällä pyritään katkaisemaan naisten pitkät poissaolot työelämästä.
Muutama kysymys:
1. Missä ne työt ovat, joihin naisten pitäisi palata? Hyvin monet palaisivat kiltisti työelämään veroja maksamaan, jos olisi töitä. Usein kotiäitinä ollaan kuitenkin vailla työpaikkaa, johon palata, joko pitkäaikaistyöttömyyden lomassa tai pätkätöiden välillä.
2. Millä TV-lupatarkastajilla aiotaan valvoa, kuka siellä kotona oikeasti on? Tuen voi hakea isän nimiin vuoden kohdalla, mutta mikä estää isää käymästä töissä ja äitiä olemasta kotona?
3. Yksinhuoltajat ja yrittäjäperheet. Uudessa mallissa yksinhuoltajakaan ei olisi oikeutettu saamaan tukea kuin vuoden. Mitä järkeä? Yrittäjäperheillekään ei anneta löysää. Jokainen yrittäjä ja jokainen lasta kotona hoitanut tietää, että täytyy olla superihminen yhdistääkseen nämä kaksi. Jos yrittäjyyttä halutaan tukea, näin sitä ei ainakaan tehdä.
4. Miksi tätä edes ehdotetaan, kun se ei muuta mitään? 300€ kuussa on sen verran pikkuhiluja useimmille työssäkäyville, ettei sillä tai sen menetyksellä juuri kotiin kannusteta. Useimmat vetoavat palkkaeroihin, kun selittävät, miksei isä jää hoitovapaalle nykyiselläänkään. Oletan, että kyse on tällöin isommasta palkkaerosta kuin siitä 300€ kuukaudessa. Ei tällä muutoksella siis isiä saada kotiin, vaan äidit hoitavat edelleen, vaikka sitten korvauksetta, tai lapsi laitetaan kunnalliseen hoitoon.
Oikea ratkaisu olisi 6+6+6-malli. Se ei koske kotihoidon tukea, vaan vanhempainvapaita. Mallissa kummallekin vanhemmalle olisi korvamerkitty puoli vuotta ansiosidonnaista vanhempainrahaa ja kolmannen puoli vuotta saisivat vanhemmat jakaa vapaasti. Useimmin tämä Ruotissa ja muissa mallia käyttävissä maissa tarkoittaa, että äiti on kotona ensimmäisen vuoden ja isä sitten puolikkaan. Jaon voi kuitenkin tehdä myös toisin - esimerkiksi yhdeksän kuukautta kummallekin.
6+6+6-mallin on todettu lisäävän isien jäämistä kotiin lasta hoitamaan. Taloudellinen kannustin on merkittävä ja lakisääteinen oikeus pitkään isyysvapaaseen vähentää työnantajien nihkeyttä. Nykyisellään isien on vaikeampaa jäädä kotiin, koska työnantajilla on kyllä kyky löytää näennäisen laillinen peruste irtisanomiselle tai työnkuvan heikentämiselle.
Vanhempainvapaiden uusjako tasa-arvoistaisi sukupuolten asemaa työmarkkinoilla. Vapaiden kustannukset jakautuisivat tasaisemmin vanhempien työnantajien kesken eikä "nuori nainen" siksi olisi automaattinen hylkäysperuste. Tätä voisi toki tasoittaa jakamalla vanhempainvapaiden kustannukset työnantajien kesken riippumatta siitä, kuka on kotona. Tämäkään ei kuitenkaan poistaisi sitä rasitetta, joka työnantajalle koituu sijaisen etsimisestä ja perehdyttämisestä. Lisäksi epäilen vahvasti, saisiko isien työnantajia mitenkään taivutettua maksamaan jonkun muun kuin heidän omien työntekijöisensä vapaita.
Toisaalta malli tasa-arvoistaisi myös isien asemaa vanhempina. Nykymalli tukee sitä ajatusta, että äiti hoitaa lapset ja kodin, kun mies käy palkkatöissä ja elättää perheen. Tämän seuraukset näkyvät kädettöminä isinä, kontrolloivina äiteinä ja erotilanteissa siinä, että lähivanhemmista murskaava enemmistö on äitejä. Kannattaa myös muistaa, että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. Jos rekka ajaa huomenna pienen lapsen äidin yli, on kaikkien etu, että isä selviytyy lapsen kanssa valmiiksi sujuvasti eikä kriisin keskellä tarvitse alkaa opetella, miten vaippa vaihdetaan.
Kotihoidon tuen uudistus on köyhän miehen 6+6+6, joka ei ratkaise ongelmia, vaan ainoastaan näennäisesti säästää kotihoidon tuissa. Kustannukset kaatuvat jo valmiiksi konkurssikypsille kunnille, jotka joutuvat järjestämään päivähoidon entistä useammalle alle kolmevuotiaalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)