Usein erityisesti feministisiin aiheisiin vähemmän perehtyneiden ihmisten kanssa keskustellessa huomaan olevani ongelmissa. Näkemyksieni ja argumentointini olevan muotoutunut mielessäni niin selkeäksi, että tuntuu hankalalta selittää kaikkea alusta alkaen. Olen pari vuotta viettänyt runsaasti aikaa erilaisissa sosiaalisen median feministipiireissä ja niin sanotussa oikeassa elämässäkin liikun niin tiiviisti henkilökohtaisessa punavihreässä kuplassani, että tuntuu yllättävältä päätyä selittämään illanistujaisissa, mikä lasten värikoodaamisessa tytöiksi ja pojiksi on vahingollista tai mitä on cisseksismi. Olenkin huomannut, että välillä tekee hyvää kertailla omaa historiaansa feministisen ajattelun kehittymisessä ja feministisistä aiheista oppimisessa. Tässä siis keskipitkä feministinen henkilöhistoriani.
---
Olen lapsesta lähtien ollut feministi, mutta aina en ole tiennyt olevani. Olin 10 tai 11, kun luin Tekniikan Maailmasta yhteenvetoa kuukauden kuolonkolareista ja älähdin, kun kuskit oli jaettu kuskeihin ja naiskuskeihin. En tiennyt mitään naisen toiseuden käsitteestä, mutta raivostuin siitä, että autoa ajaa oletuksena mies - ihminen, kuski - ja nainen on poikkeus - naiskuski, etuliitekuski.
Sain kotoa hyvät eväät. Sen lisäksi, että olen nähnyt pienestä asti äitini ajavan autoa ja tekevän lumitöitä ja isäni leipovan ja siivoavan, meillä ei myöskään jaettu leikkejä, harrastuksia tai värejä sukupuolen mukaan. En ajatellut, että vaimo automaattisesti ottaa miehensä sukunimen, vaan kokeilin ala-asteaikäisenä ihastusteni suhteen, kumman sukunimi sopisi paremmin meidän molempien etunimiin.
Minulle kuitenkin myös opetettiin kotona, että feminismi on sovinismin vastapari. Sovinismi tarkoitti minun maailmassani ajatusmallia, jossa naiset ovat kauniita koristeita, mutta siihen se sitten jää. Feminismi taas merkitsi sitä, että miehet sopivat kyllä kantamaan painavia taakkoja ja kehumaan itseään ja toisiaan, mutta jätetään aivotyöt naisille. Arvostan sitä, että opin alusta asti kummankin näkemyksen älyttömyyden, vaikka termit olivatkin sekaisin.
Ala-asteella olin pahasti tyttöjen kiusaama suurelta osin siksi, etten tykännyt muotiväreistä ja oikeistä poikabändeistä tai muuten kiinnostunut niistä jutuista, jotka olivat luokan tyttöjen suosiossa. Osin tämän vuoksi, osin kapinana muitakin ympäristön paineita vastaan aloin halveksia kaikkea tyttömäistä ja feminiiniä. En aikonut koskaan meikata tai värjätä hiuksiani ja inhosin sitä, että juhliin piti mennä mekko päällä. Yläasteella pyörittelin silmiäni tyttöjen lakatuille tuulenpesäkampauksille ja makkarankuorifarkuille - ja pukeuduin itse ihan yhtä naurettaviin kolmen mentäviin hopparihousuihin ja huppareihin.
Naisellisuuden halveksuntaa seurasi suhteellisen luonnollisena jatkumona hyvä jätkä -vaihe. Tasa-arvoajatteluni meni jotakuinkin niin, että naiset ovat ihan yhtä hyviä kuin miehet, kunhan tekevät miehisiä asioita eivätkä murehdi lohjenneita kynsiä. Siis on ihan ok olla nainen, kunhan pyrkii olemaan niin kuin miehet. Hakeuduin poikien seuraan paljolti kiusaamiskokemuksien vuoksi, osin hillittömästä romanttisen rakkauden nälästä ja osin - tylysti muotoiltuna - saadakseni tiettyä statusta siitä, että olin hyvä jätkä ja kelpasin poikien joukkoon. Tutustuin teininä moniin poikiin, joista tulikin ihan aidosti hyviä ystäviä, mutta jälkeenpäin katsoen yhtä hyviä ystäviä olisi varmasti löytynyt tytöistäkin, jos olisin ollut ennakkoluulottomammin liikkeellä.
Teininä silmäni alkoivat myös aueta intersektionaalisuudelle, vaikken tuolloin ollut termiä kuullutkaan. Ensimmäisenä heräsin tunnistamaan ja tunnustamaan seksuaalivähemmistöjen ongelmat ja oikeudet. Lyhyttä hihhulivaihetta eläessäni olin tosissani ajatellut, että on ihan fine olla homo tai lesbo, mutta silloin ei pidä toteuttaa seksuaalisuuttaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että ajattelin seksin kuuluvan muutenkin vain avioliittoon ja toisaalta ajattelin näitä periaatteita nimenomaan periaatteen tasolla enkä kokenut oikeudekseni tuomita tai edes kommentoida kenenkään olemisia tai tekemisiä yksilötasolla. Tämä vaihe myös meni onneksi nopeasti ohi.
Parisuhdelain voimaantulo vuonna 2002 ei muistaakseni heilauttanut minua mitenkään. Sen sijaan lukiessani hedelmöityshoitolaista vuonna 2007 muistan heti ärtyneeni siitä, että laki koski naispareja ja sinkkunaisia, mutta ei miespareja ja sinkkumiehiä, ennen kuin tajusin, että siihen vaadittaisiin jo vähän raskaampia hoitoja. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa tasa-arvoisen avioliittolain puoltaminen olikin jo ehdoton kriteeri, kun valitsin ehdokastani.
Varsinaisen feministisen herätyksen koin joskus pari vuotta sitten löytäessäni yhteisön, jossa käydä aiheeseen liittyviä keskusteluja, jakaa ja oppia. Ja minä opin paljon. Ensimmäisenä ja päällimmäisenä kunnolla ja perusteellisesti sen, miksi feminismi on seksismin, ei sovinismin, vastapari. Useimmissa kohdissa oppiminen liittyi asioihin, joita en vain ollut tullut ajatelleeksi. Osassa jouduin tekemään enemmänkin ajatustyötä ymmärtääkseni, mikä omissa ennakkokäsityksissäni - joskaan ei yleensä kovin voimakkaissa tai ainakaan ehdottomissa - oli pielessä. Cisseksismi oli minulle uusi käsite. Opin kuitenkin hyvin nopeasti välttämään sarkastisia toteamuksia siitä, miten pätevyyteen riittää pippeli, ja kiinnittämään huomiota siihen, puhunko molemmista vai kaikista sukupuolista.
Erityisen mielenkiintoiseksi uuden oppimiseksi koin sen, kun kuulin, ettei transsukupuolisuuteen ollenkaan välttämättä liity dysforiaa - syntymässä määritetty sukupuoli voi siis olla väärä, vaikka keho hormonitoimintoineen ja genitaaleineen tuntuisi ihan oikealta. Tämä avasi erityisen hyvin silmiä näkemään, miten pahasti voimassa oleva translaki loukkaa ihmisen oikeutta määrätä kehostaan ja olemisestaan. Aihe ansainnee ihan oman tekstinsä.
Toinen silmiä avaava kokemus oli tutustua henkilöön, jonka lapsen juridista (tai muutakaan) sukupuolta en vieläkään tiedä. Olin joskus aiemmin tulkinnut tämänkaltaisen kasvatuksen erikoisuuden tavoitteluksi, hörhöilyksi ja jopa lapselle vahingolliseksi. Pääsin kuitenkin tarkistamaan käsityksiäni ja oppimaan paljon sukupuolen merkityksellisyydestä, merkityksettömyydestä, perimmäisestä olemuksesta ja siitä, miten tiukasti ympäristö erityisesti lapsia lokeroi oletetun sukupuolen mukaan.
Voin muuten avoimesti myöntää, että olen edelleen jossain määrin kiinnostunut tietämään mainitun lapsen sukupuolen. Toisaalta siksi, että olisin utelias silloinkin, jos kertomatta jätettäisiin lapsen nimi tai syntymäpäivä, mutta nyttemmin myös siksi, että lapsi alkaa jo olla iässä, jossa voi kertoa sen ihan itse perustana omat tuntemuksensa ja kokemuksensa - ne ainoat todelliset määrittävät tekijät. (Ai miksen ole kysynyt? Koska olen tavannut lapsen vain kerran ja siitä on nyt jo vuosia. Asumme melko kaukana toisistamme.)
Feminismini, niin kuin muukin elämäni, on keskeneräinen oppimiskokemus. Välillä on mentävä metsäänkin, mutta suunta lienee pääasiassa oikea. Nautin oppimisesta, itseni haastamisesta ja siitä, kun pääni kääntyy rauhallisen ja rationaalisen keskustelun, joskus väittelynkin, seurauksena. Arvostan jokaista ihmistä, joka on saanut maailmankuvani avartumaan ja toivon saavani nauttia valaisevista ja haastavisya keskusteluista jatkossakin.
